Olen ihan kamalasti kuvannut ulkona kaikkea makroputken läpi. Tuntuu että silmät on jo ihan sirrillään siitä pienen luupin läpi kurkkimisesta ja polvet kankeina siitä maassa mönkimisestä. Mutta ei haittaa. Kevät on vain kerran vuodessa, ja kevään pienet ihmeet asustavat ihan maan rajassa. Toivottavasti en aiheuta ongelmia tietokoneillenne, sillä tähän postaukseen tulee aika monta kuvaa... Ihan pakko vain päästä jakamaan kaikkea ihanaa teidän kanssa! 

Löysin vielä yhden sorttisia krookuksia. ( Pahoittelen että lajikenimet on minulta hukassa - osittain ihan tarkoituksella - ammattipuutarhuri haluaa heittäytyä omassa puutarhasssaan täysin vapaalle ja nauttia vain kauneudesta ja kaikesta ihmeellisestä mitä puutarha tarjoaa. )

Nämä ihanaiset ovat hurmaavan "vaalean persikkaisen keltaisia" tai miksi tuota sävyä kutsuisi.

Muut krookukset alkavatkin jo nuukahdella ja vaipua horrokseen maan alle nurmikon uumeniin. Yhteen vielä hämmiäinen tekee toiveekkaana pesää...


Kun krookukset katoavat, paikalle saapuvat posliinihyasintit.


MIten niiden kukat voivatkaan näyttää niin kovasti oikealta posliinilta, semmoiselta arvokkaalta käsinmaalaltulta...


Nämä pikkuihanuudet kasvavat nuoren tammen juurella etupihan nurmikossa. Hortensia pyysi kuvaa tuosta tammesta. Vähän siinä on vielä edellisen kesän ruskettuneita lehtiä jäljellä, ne ehkä vähän samalla auttavat hahmottamaan sen kokoa, kun muuten siitä ei paljoa vielä näy. Jos oikein tarkkaan katsot, niin huomaat latvan kärjen ulottuvan noiden sähkölankojen yläpuolelle.

Istutimme sen kymmensenttisenä pikkutaimena noin seitsemän vuotta sitten muistaakseni. Se on alun perin kotoisin mummolani suuresta 200 vuotta vanhasta tammesta. Tammesta putosi monta terhoa, jotka kylväytyivät nurmikolle. Ja nuo taimet sitten kokosi talteen serkkuni, joka on mummolan nykyinen asukas. Meilläkin oli ilo saada yksi tuon vanhan tammen jälkeläinen omaan pihaamme.

Seitsemässä kesässä tuo tamminuorukainen on kasvanut huimasti. Ensimmäisinä keväinä sen latvuksen pisti poskeensa vanha tuttava, gourmet- jänö, mutta seuraavina keväinä olemme jo viisastuneet ja antaneet suojaverkon olla pidempään paikoillaan, siihen asti kun luonnostakin jo varmuudella löytyy syömistä. Parina keväänä hallat ovat vieneet sen juuri puhjenneet lehdet, mutta pikku puu on aina kaikista kommelluksista toipunut ja kasvattanut uudet versot ja lehdet tilalle.

Monet sanovat, että tammi on hidaskasvuinen puu, varsinkin täällä kolmosvyöhykkeellä. En allekirjoita tätä väitettä. Tammi tarvitsee vain kunnon lannoituksen, niin se voi kasvaa jopa 80- 100cm kesän aikana, kuten meidän pikkupuumme teki viime kesänä. Luonnostaanhan tammi kasvaa rehväpohjaisissa Keski- Euroopan lehtometsissä, joten sen lannoittaminen auttaa sitä samaan samat kasvuolot kun sen luonnollisessa ympäristössä. Eli kanan kakkia vaan juurelle joka kesä! ;)  Myös nurmikon perkaaminen juuristoalueelta on eduksi. Tämän tammen juurella kasvaa lemmikeitä ja nurmitädykettä, joiden juuristot ovat hentoja, eivätkä häiritse tammen juuristoa, toisin kuin vahvat nurmikkoheinät.

Ai niin,  tuo "keppi" tuossa tammen vieressä on viimekesäinen ukontulikukan varsi. Tammen juurelle oli tupsahtanut semmoisen siementaimi jostakin, ja kun se halusi ihan selvästi kasvaa siinä, niin annoin sen olla.


Noniin.Sitten siirrytään uuteen kukkamaahan. Sielläkin on muuten krookuksia, enimmäkseen mummoni perintönä tulleita violetteja.

Tässä on hieman sotkuinen kuva krookusmättäästä. Laitan sen tähän kuitenkin, sillä minusta on niin ihana ajatus, että kohta siitä samasta mättäästä nousee arovuokkoja ja kevätesikoita ja lemmikeitä, sitten harjaneilikoita, jalokallioinen ja lopuksi vielä syysmaksaruoho. - Mummoni osasi todellakin saada kukkamaansa kukkimaan koko kesän ajan! Tuossa mättäässä ei ole kokonaisuudessaan muutakuin kaksi lapiollista maata mummon kukkapenkistä, ja silti niin paljon kukkia!


Vielä toinen hieman suhruinen kuva. Minun sisintäni liikuttaa tässä kuvassa kaksi asiaa. Ensin tuo jatkumo mikä siinä näkyy kevätesikon siemenkodan kurkistellessa krookuksen takaa.

Sitten tuo väriyhdistelmä. Kuinka monelle tulisi ensimmäisenä mieleen yhdistää violetti ja kirkkaan oranssi vaikka pukeutumisessa tai sisustuksessa? Kukat tarjoavat näitä huikeita väriyhdistelmiä ihan kokoajan, eikä tuo yhdistelmä näytä ollenkaan pahalta tai rajulta tuossa pienessä sievässä kukassa. Olla yhtä aikaa pieni ja sievä ja niin rohkean värikäs, siinäpä oiva taito! Sisustuksessa tai vaatteissa tuo väriyhdistelmä olisi puolestaan jokseenkin huomiotaherättävä, joskaan ei toki välttämättä huono.


Kevään ihmeitä löytyy kukkamaasta muitakin. 

Kuten pionin versot.


Tai särkyneen sydämen vielä punertavat piskuiset lehtitupsut. Ajatella, että ei mene kuin reilu kuukausi, niin tämäkin on venähtänyt reilun puolen metrin mittoihin ja kannattelee pitkää suloista kukkavanaa...


Lumikellot kukkivat ihmeen pitkään kukkamaan takaosassa.


Niiden kukat ovat kyllä jotenkin kummallisia ja ihmeellisiä ja hurjan kauniita. Katsokaa nyt niitä. Kolme pientä terälehteä ja keskustassa pieni vihreä sydän.

Joskus leikittelen ajatuksella, että perustaisin sydänpenkin. Siis sellaisen kukkapenkin, jossa olisi vain kukkia, joissa on sydän. Lumikello olisi itseoikeutettu kevätkukkanen sellaiseen penkkiin.


Kamerakierros jatkuu. Kuljeskelen kotimetsään. Ylhäällä joku kiekaisee. Makroputkella on hankala kuvata taivaita, mutta kuva pitää silti ottaa. Kurjet ne siellä kiekuvat. Täkäläiset kurkiparvet ovat jo saapuneet, nuo olivat varmaan matkalla johonkin pohjoisemmas.

Kotimetsästä on yhdeksässä vuodessa kasvanut komea. Istutimme kuusen ja männyt taimet pienistä kymmensenttisistä metsänhoitoyhdistyksen taimista ensimmäisenä keväänä tänne muuttomme jälkeen. Halusimme suojaa pohjoisesta huikaavalle tuulelle ja näkösuojaa tonttiamme sivuavaa tietä vasten.

Tuolta tieltä näkyy enää talosta vain katto ja ovi. Se on hyvä. Tiellä kulkee paikallisen metallipajan vuoksi raskasta liikennettä päivittäin, ja on tosi hyvä, että on metsä joka suojaa myös pölyltä ja melulta. Silloin kun metsä istutettiin, tuntui tosi kaukaiselta ajatukselta, että saisimme etupihalle tuulen ja näkemisen suojaa, mutta siinäpä tuo metsä nyt on ja voi hyvin. Alun jurotuksen jälkeen puut ovat lähteneet huimaan kasvuu, ja niiden lavukset huitelevat jo neljän tai viiden metrin hujakoilla.


Pidempään mukanani kulkeneet muistatte ehkä kuusentaimen joka kasvoi niityllä ja josta postasin edellisessä blogissani viisi vuotta sitten. Sen vuosikasvut olivat kummallisesti sykeröllä.

Nyt tuosta sykeröisyydestä ei ole enää ulos päin tietoakaan, paitsi että kuusesta on tullut erityisen tuuhea.


Tarkempaan tarkasteluun joutuessaan voidaan huomata, että viisi vuotta sitten kasvaneet sykeröneulaset ovat yhä tallella. Jänniä juttuja tämmöiset.


Palaan takaisin etupihalle ja sieltä koivukedolle, tai Pikkupuutarhurin sanoin "takapihalle". Matkanvarrella huomaan pienen hennon kevättähden lepattavan terälehtiään tuulenvireessä. Pakkohan sekin on tallentaa kameraan.


Niin pieni ja hentoinen!


Lampsin yli entisen murheenryynin, jossa nyt aloittelee nurmikko kasvuaan. Jotakin on vielä kuitenkin vanhasta murheenryynistä unohtunut paikoilleen...


Sitten koivukedolle kylätien varteen kyykkimään, nimittäin siellä on hyvä syy nöyrtyä maan tasolle: Nyt on sinivuokkojen aika. Voi miten ne ovatkaan ihania!


Jotenkin en voi kuin huokailla. Sinivuokot ovat ehkä sittenkin parasta huhtikuussa!


Niitä kasvaa niin paljon, että Pikkupuutarhuri saa luvan kanssa noukkia niitä maljakkoon ison kimpun. Sopivan pieni maljakko löytyy mummon vanhasta pikkuihmisten posliinikannusta.


Tällainen oli kamerakierrokseni suloisena huhtikuisena päivänä. Tänä aamuna herätessäni kuuntelin sateen ropinaa. Ihanaa että saadaan sadetta! Kevät tulee ihan humpsahtaen, kun saadaan muutama lämmin päivä sateen päälle. Nauttikaa kaikesta pienestä ja ihmeellisestä, kevät on juuri siihen sopivaa aikaa!

Hyvää huhtikuun viimeistä viikkoa!