Lehtoakileija, Aquilegia vulgaris

1305467203_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kun muutimme taloomme kymmenkunta vuotta sitten, oli syksy. Kiersimme tonttia ja taloa, ihmettelimme kaikkea mitä pihassa kasvoi. Ilahduin löytäessäni monia vanhoja perennoja ruohon seasta. Talon etelä- ja länsiseinustoilla, ihan kivijalan kupeessa, nousi heinän seasta näkyviin tutunnäköisiä siemenkotia; akileijoja! Ihanaa, minulla on omia akileijoja, ajattelin. Mutta millaisia. Sitä en vielä tiennyt, oli odotettava seuraavaa kesää.

Seuraavana kesänä, tarkalleen ottaen kesäkuussa, sain nähdä omat akileijani. Ne ovat ihan tummansinisiä lehtoakileijoja, mutta jotakin outoa niille oli tapahtunut matkanvarrella, sillä en ollut ennen nähnyt lehtoakileijan kukkien olevan näin kerrannaisia. Joukossa on yksinkertaisiakin kukkia kantavia yksilöitä, mutta suurin osa kukista on niin monikerrottuja, että ne ovat melkein palloja. Ihanaisia syttyräisiä, ihan omanlaisiaan. Olen miettinyt että liekö ollut niin, että talossa on ollut alun perin vain tavallisen näköisiä yksinkertaisia tummansinisiä lehtoakileijoja. Mutta koska lähettyvillä ei ole ollut muita kuin tätä yhtä sorttia, on siementaimet olleet kaikki samaa alkuperää. Siementaimet  ovat sitten  risteytyneet keskenään, sillä sen taidon akileijat osaavat, ja sitten taas niiden siementaimet ja niin edelleen, ja tuloksena on vuosien kuluttua ollut, että jokin piilossa oleva geeni tai mutaatio on saanut aikaan näin hauskan näköisen kukan.

1246686486_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Olen sittemmin siirtänyt akileijoja talon viereltä ulkovuorausremontin ja maalauksen alta turvaan kukkapenkkiin. Vaikka luulin jo siirtäneeni kaikki, niin yhä talon viereltä nousee uusia komeita mättäitä akileijoja. Siemenpankki talon vierellä lienee loputon.

Viitisen vuotta sitten sain kukkapenkkiini anopiltani vaaleanpunaista kantaa olevan lehtoakileijan. Koska mielestäni myös akileijan siemenkodat ovat omalla laillaan ihastuttavia, annoin niiden jäädä paikoilleen. Niinpä kaikki kukkapenkkini ovat hiljalleen saaneet lisää pikkuisia akileijan alkuja. Mikäs sen mukavampaa. Viimekesänä kukkamaasta nousi uusi yllätys. Vaaleanpunainen tavallinen lehtoakileija, ja syttyräinen tummansininen olivat ilmeisestikin risteytyneet keskenään ja saaneet jälkeläisen. Uudet avautuvat kukat olivat syttyräiset, mutta roosanväriset. Voi miten hauskaa! 

1246686367_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tästä lähtien odotan innolla jokaisen uuden akileijan taimen kukkivan, on jännittävää nähdä, minkälainen kukka uudessa kasvissa on. Viime syksynä siirsin penkkiini myös muutaman jaloakileijan taimen jotka perin mummoltani. Tekevätköhän nämäkin poikasia keskenään?  Ja ehkä ne risteytyvät myös lehtoakileijojen kanssa? Sen aika näyttää.  

1305467129_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Lehtoakileijaa tavataan luonnonvaraisena Keski- ja Etelä- Euroopan lehtometsissä. Jossain historian vaiheessa kasvitutkijat olettivat että se kuuluisi myös Suomen luonnonvaraiseen kasvistoon. Kuitenkin lopulta päädyttiin siihen, että se on levinnyt viljelykarkulaisena luontoon, koska sitä useimmiten tavattiin asumusten liepeiltä. Viljelykasvinakin se on tunnettu maassamme kuitenkin jo hyvin pitkään, Elias Tillandzin kasviluetteloissa Turun akatemian puutarhoista mainitaan Lehtoakileija 1600- luvulta.  Lähimpiä luonnonvaraisia lehtoakileijoja kasvaa Itämeren eteläpuolella Liettuassa.

Lehtoakileija viihtyy tavallisessa puutarhamaassa, puolivarjossa ja varjossa, kuten nimikin sanoo, lehtomaisissa olosuhteissa.  Jos maa on hikevää ja kosteutta pidättävää, se menestyy myös aurinkoisessa kukkapenkissä.  Muuten se onkin olosuhteiden suhteen vaatimaton, eikä tarvitse säännöllistä jakamista tai muutakaan erityistä. Kuten monella muullakin vanhalla maatiaisperennalla on tapana, akileijallakin kukat tuottavat paljon mettä, joka on erityisesti kimalaisten mieleen. Lehtoakileijan kesä- heinäkuussa avautuvat kukat  kukkivat sinisen, ja vaaleanpunaisen eri sävyissä sekä valkoisena. Myös kaksivärisiä lehtoakileijoja tavataan. Kukkia nousee lehtiruusukkeista kimppuna. Yksittäisen varren päässä on viidestä kymmeneen akileijan kannuksellista kukkaa, ja tällaisia varsia nousee lehtiruusukkeesta useita; mitä vanhempi kasvi, sitä enemmän varsia kukkineen.  Kukinta kestää säistä riippuen kahdesta neljään viikkoa.

akileijan nuoria lehtiä:

1273917053_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Hoidoksi lehtoakileijalle riittää kompostin lisäys juuristolle silloin tällöin, mieto lannoittaminen keväisin, sekä kalkin lisäys perennapenkkiin noin kolmen vuoden välein. Tosin maan happamuudella ei näyttäisi olevan akileijalle kovin suurta merkitystä, vaan se sopeutuu yhtälailla hapahkoonkin kasvualustaan, viihtyen esimerkiksi alppiruusujen seuralaiskasvina.

 Kasvin sitkeydestä kertonee se, että se löytyy usein autiotalojenkin pihoista viljelyjäänteenä asukkaiden kauan sitten jo muutettua muualle. Vaikka emokasvi jostain syystä menehtyisi, jää maahan siemenpankki, joka saattaa herätä eloon, kun mahdolliset uudet asukkaat alkavat möyhentää maata. Ensimmäisenä ja ehkä vielä toisenakin kesänä maasta nousee vain sievät lehtiruusukkeet, mutta kolmannesta kesästä eteenpäin kasvi alkaakin jo kukkia. Ja kukkia riittää joka vuodelle, aina vain enemmän ja enemmän, niin kauan kuin ihminen sitä jaksaa katsella, ja pitemmäksikin aikaa. Eri akileijat, joita on lehtoakileijojen lisäksi aasialaisia ja amerikkalaisia lajeja ja lajikkeita, risteytyvät helposti keskenään muodostaen aina uudenlaisia kukkayksilöitä. Jos haluaa, että kukkamaassa on vain tietynlaisia akileijoja, on kukkavarret leikattava pois heti kukinnan jälkeen.

---------------------------------

ps. kehitysehdotuksia otetaan edelleen vastaan 

 tähän postaukseen,

kiitos mielipiteestäsi! Kaikki kehitysehdotukset on tervetulleita!