Ihan alkuun kiitos kaikille ihanista kommeneteista! Hajamielisyyksissäni unohdan aina, että kommentteja voisi itse kommentoida takaisin ihan tuolla postilaatikossakin. Koitan parantaa tapani ja opetella vastaamaan kommentointeihin paremmin. jookos? Kommentit piristävät päivän kuin päivän. Kiitos siis teille!

Olen viettänyt Pikkuveljen päiväuniajan seikkailemassa ihanissa blogeissa, ja niiden ihanissa kesäpostauksissa. (Pikkuveli heräsi ennen viittä aamulla, ja vetelee nyt pitkiä päiväunia.) Lisäksi eilinen valokuvatorstain aihe laittoi penkomaan kuvakätköjä, joista löytyikin vielä vaikka mitä mukavaa. Vaikka viimekesänä ei juurikaan tullut kukkasia kuvattua, niin sitä edellisenä kesänä tuli sitäkin enemmän, ehkä osittain siksi että Pikkuveli köllötteli vielä masussani, enkä suurenevan vatsan kanssa jaksanut juuri tehdä pihalla muuta kuin kulkea kameran kanssa. Inspiroiduin niin kovin muiden kesäpostauksista etten malttanut olla tekemättä tähän helmikuun alkuun vielä oikein kunnon kesämuistelopostausta.

Joten olkaapa niin hyvät, satunnaisia otoksia kesältä 2009:

 

Ukonkelloja. Niitä kasvaa meidän pihametsässä. Se on kuulemma kova leviämään. Ei haittaa yhtään. Mitä enemmän ne leviävät pihametsän puiden alle, sitä parempi.

Herttoniemi- ruusun kukat ovat juuri oikean väriset, kunnon puhtaan vaaleanpunaiset. Kukat tuoksuvat hieman juhannusruusulle.

Tämmöisiä syttyräisiä ihanuuksia tuli itsekylväytyneistä siementaimista, kun talon alkuperäiset enemmän ja vähemmän syttyräiset tummansiniset lehtoakileijat ja vaaleanpunainen yksinkertainen lehtoakileija luovuttivat siitepölynsä kimalaisten kuljetettavaksi...

Tämä ihmeellinen ja ihastuttava pioni on tullut puutarhaamme vaihtokaupassa Rea Peltolalta. Sähköposti jossa olisi tuon pionin nimi, on kadonnut, enkä muista sen nimeä. Jos jollain on yhtään tietoa, minkä niminen se voisi olla, niin otan ilolla tiedon vastaan. Mutta ihana se on, eikö vain?

Upea, valloittava, terälehdet kuin silkkipaperia, mikä se on? Tietysti Idänunikko.

Joka kerta kun ruusuorapihlaja tekee nuppuja, ja alkaa kukkia, en voi muutakuin ihmetellä. Miten VOI olla olemassa puu, joka tekee tällaisa kukkia?  Ja ihan vielä melkein huvikseen, puu ei juurikaan tee marjoja, vaikka orapihlajiin kuuluukin.

Ylipäätään se, että on olemassa kukkia ihan vain huvin vuoksi, ihmisten iloksi ja virkistykseksi, ilman mitään hyötyä, on ihmeellistä. Niinkuin nyt tämäkin vanha pioni. Se on kukkinut puutarhassamme vuosikymmeniä pitämättä sen kummemmin melua itsestään. Moni on sitä katsoessaan varmasti ihastellut ja tullut hyvälle mielelle.

Ehkäpä se onkin se suurin hyöty: Ilon aikaansaaminen. Miten pajon ilosta onkaan hyötyä tässä maailmassa!

Toki iloa tuottaa myös sadon saaminen

Ja jotkut ilahduttavat vain joitakuita meistä...

Mutta kauneutta ja sen tuottamaa iloa on ihan kaikkialla puutarhassa ja luonnossa.

Ruusukvittenin sateen kastelemissa nupuissa..

Ojan pohjalla rehottavissa metsäkurjenpolvissa...

Haavan lehdissä joiden läpi valo siivilöityy metsään...

ja jotka saavat upean ruskavärin..

Kokoerojakin on, ihmeellisen ilhduttavia nekin, kun kuvat tulevat vastaan kuvakansiossa ihan peräkkäin. Pieni ja hentoinen ketohärkki.

Sekä suuri ja raskas pionin nuppu.

Nuputkin voivat olla mielikuvituksellisen ihmeellisiä. Nupuissa asuu salaisuus. Yhtään ei voi arvata, mitä niistä tulee.

Joskus tulee yllätyksiä. Taimipurkissa luki The President- loistokärhö. Tämä presidentti paljastuikin alppikärhöksi. Se kiipeilee ruusuorapihlajaa pitkin.

Joskus ilo on jokavuotinen ja ennalta-arvattava. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan yhtään vähennä iloa, päin vastoin, ilo on läsnä jo, kun saa odottaa: -Ihan pian syreenit kukkivat!

 

Suloista viikonloppua kaikille!